torstai 5. heinäkuuta 2012

Kurjuuden maksimointia

Nyt kun noita valmiita kuvia on katseltu ja hehkutettu, jaan uskoa niille joiden remontti on vielä kesken. Käytän siis tämän päivän  kurjuuden maksimoimiseen. Koko vuoden kestävän remontin aikana olen ollut innoissani, riemuinnut, ollut väsynyt, huutanut, riidellyt, huokaillut ihastuneesti, haaveillut, halannut ja rakastanut,  mutta en itkenyt ja ollut toivoton. Paitsi yhden päivän aamuna, muutaman tunnin. Mutta se hetki oli kyllä  sydäntäriipaisevan lohduton. Saan helposti palautettua mieleeni  sen sunnuntai-aamun tuskan.






Koko remontin alkuajan asuimme vanhassa kodissa ja pääsimme aina pesulle iltaisin, syömään puhtaan pöydän ääreen iltapalaa ja nukkumaan omaan sänkyyn. Koko sen ajan haaveilin ja ajattelin, että olisipa jo mukavaa,  kun ei tarvitse reissata kahden kodin väliä ja yrittää ehtiä pitämään kunnossa sitä toistakin. Miten väärässä ihminen voi ollakaan.





Syksyn tullessa, myytiin oma vanha kotimme pois. Päivämäärä, milloin uuden talon tuli olla siinä kunnossa, että jossain nurkassa pystyisi asumaan, oli tiedossa. Lujaa uskoamme ehtimiseen, ei murentanut edes urakoitsijoiden naurahdukset tai säälinsekaiset katseet. En liioittele kun sanon, että vain me kaksi, minä ja mies,  uskoimme ehtivämme saamaan jonkin nurkan siedettävään kuntoon ennen deadlinea.




Ajatuksissa oli, että jos saamme uuden puolen jotkin huoneet siihen kuntoon, että saisimme tavaramme sinne, voisimme jatkaa vanhan puolen remonttia ja pitää tilojen välisen oven kiinni. Kun taas vanha puoli valmistuisi, kasaisimme tavarat sille  puolelle ja remppaisimme uuden puolen loppuun.



Muuttopäivä lähestyi uhkaavasti. Meillä oli valtava kiire ja hoppu. Urakoitsijoita sai välillä soitella perään ja välillä heistä ei kuulunut moneen päivään mitään.  Luvatut aikataulut venyivät ja stressi alkoi olla melkoinen. Lattia oli totaalisen kesken. Ajatus tavaroiden tuomisesta pelkän betonivalun päälle ei houkuttanut.Huhkimme kuin hullut ja nukuimme yössä muutamia tunteja.



Kun muuttopäivä koitti, saavuimme tavarakuormamme kanssa taloon, joka ei liiemmin houkutellut asumaan. Olimme kuitenkin vielä hyvillä mielin ja tunsimme olevamme askeleen lähempänä unelmaamme. Unelma,  ei ollut se sana, jota ystävämme käyttivät kotiamme katsellessaan.  Ahdoimme melkein kaikki tavaramme kahteen täysin vielä remontoimattomaan huoneeseen. Laajennusosan kahteen huoneeseen betonivalun päälle aseteltiin koivuvanerit ja sen päälle muutama matto. Pelkkä valu oli kylmä ja pölysi, joten vanerilevyt sen päällä siistivät ja lämmittivät lattiaa edes hiukan. Ja näihin kahteen huoneeseen sitten muutimme. Lattialla betoni, seinillä ja katossa nauhoittamattomat kipsilevyt. Vuoteet aseteltuina toiseen huoneeseen riviin, neljän hengen ja neljän kissan siskonpetiin.



Muuttopäivän illalla kaikki oli vielä hyvin. Seuraavana aamuna ylös noustessa yhtäkkiä kuristi kurkkua. Hiivin yksin ulos ja katselin ympärilleni. Pihalla nökötti ties jo monesko valtava roskalava täynnä purkujätettä. Tuuli oli riepotellut roskia ympäri pihaa ja talon pihalla olevat omenapuut olivat pudottaneet kaikki omenansa maahan ja ne olivat mädäntyneet niille sijoilleen. Kukaan ei ollut ehtinyt  niitä keräämään tai pois haravoimaan.


Silloin se iski, lohduton epätoivo. Valtava taakka laskeutui hartioille ja selkä vasten jätelavan reunaan, valuin istumaan maahan. Tuli itku. Koko sen hetkinen maailma tuntui mustalta. Mihin olinkaan saattanut perheeni. Valmistuuko talo ikinä, riitävätkö rahat ja ennen kaikkea,  olemmeko haukanneet liian ison palan?



Itkin ja säälin itseäni ja perhettäni. Siinä hetken istuttuani, nousin ylös, tartuin haravaan ja aloin haravoida mätiä omenoita lavalle. Kun hätä oli suurimmillaan, saapui paikalle enkeli  naapurin muodossa. Hän sanoi: "Kuule, ajattelimme tuossa, että jos teillä on tarvetta, voitte hyvin käyttää ulkorakennuksessamme olevaa saunaa ja pesuhuonetta hyväksenne. Milloin vain ja miten vain tarvitsette." Silloin, siinä hetkessä, pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistamaan uudelleen. Itku kuivui pois ja usko elämään palasi. Joskus siihen tarvitaan vain oikeat sanat, oikealla hetkellä.


6 kommenttia:

  1. Ihana naapuri! Osasipa auttaa oikealla hetkellä.

    VastaaPoista
  2. miolann: eikö? onni on maailman parhaat naapurit <3 ja yleensäkin ihanat kanssaihmiset. Mukavaa kun kommentoit, tervetuloa lukemaan juttujani.

    VastaaPoista
  3. Aika paljon uudelta naapurilta, kyyneleet herahti silmään täälläkin.
    -Hanna-
    Ps. aika kodikkaan näköistä teillä on ollut.

    VastaaPoista
  4. Hanna: älä muuta virka. Meillä on käynyt aina uskomaton tuuri naapurien kanssa. Vanhat olivat ihanat ja ollaan edelleen tekemisissä. Uudet naapurit molemmin puolin sekä sivulla, että edessä ovat uskomattomia. En voisi muuta toivoa.

    VastaaPoista
  5. Tuli kyyneleet silmiin, kun luin... Olen selannut blogisi nyt tänään alusta lähtien ja ihmettelin eikä yhtään epätoivo iske ja mistä kaikki voima. Itse rakensin ITSE mieheni kanssa kahden oman omakotitalomme työn ohessa kymmenessä kuukaudessa ja innostuksen voimalla se meni. Nyt jälkikäteen ihmettelee mistä jaksaminen tuli.

    T: Pia

    P.S. Kuinkahan tuon nimimerkin saa, kun olen nyt näköjään vakkari täällä. Asenteesi koukutti minut, kun olen hyviä ihmisiä etsinyt koko elämäni. Ihanaa oli löytää nyt yksi, kun harvoin vastaan tulee ;)...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pia, kiitos. Piti oikein lukea teksti uudelleen ja itkeä tirauttaa sivussa pari kyyneltä :)
      Mekin teimme paljon itse, ainoastaan työt joihin oli pakko ottaa joku ulkopuolinen, teetettiin urakoitsijoilla. Itse tehden, TIETÄÄ mitä saa!
      Kova homma teilläkin on ollut ja vauhti hurjaa :)
      Nimimerkin saadaksesi täytyy tehdä joko googletili tai bloggerprofiili. Klikkaa tuota "liity tähän sivustoon" ja siellä ohjetta seuraamalla pitäisi onnistua.
      Ja kiitos kauniista sanoistasi, yritän elää elämäni posiitiivisesti ja muita huomioiden, aina se ei tietysti onnistu, mutta pääosin kyllä. Annetaan siis hyvän kiertää!

      Poista

Hei! Kiva kun kävit, vielä mukavampaa on, mikäli päättäisit jättää viestin!